21. lokakuuta 2024
Pauliina Manninen
Aikuisina voimme joskus huomata, että suhde omaan äitiin herättää meissä edelleen monenlaisia tunteita. Äiti on meille usein rakas ja tärkeä, mutta toisinaan häntä kohtaan voi tuntea voimakasta ärtymystä tai kiukkua, joskus aika yllättäenkin. Mistä nämä ärtymyksen tunteet voivat johtua?
Äitisuhteeseen, kuten muihinkin ihmissuhteisiin sisältyy paljon monenlaisia tunteita: rakkautta ja vihaa, kateutta, syyllisyyttä ja myös kiitollisuutta. Hankalaksi suhteen äitiin tekee esimerkiksi pitkä yhteinen historia, joka alkaa jo kohdussa ja syntymässä. Jo vauvoilla on sekä miellyttäviä ja tyydyttäviä kokemuksia äidistä, että pettymyksen tunteita. Äitiin kohdistuu valtavasti odotuksia, jopa pohjattomasti. Hänen odotetaan tyydyttävän lapsen kaikki tarpeet. Kaikkien tarpeiden tyydyttäminen ei kuitenkaan koskaan voi onnistua täydellisesti, se ei yksinkertaisesti ole mahdollista eikä edes tarkoituksenmukaista. Näistä varhaisista pettymyksistä voi jäädä katkeria tunnelmia, ellei yhteyttä saada uudelleen rakennettua ja korjattua. Vihan ja rakkauden tunteet pitäisi pystyä integroimaan niin, että rakkaus pysyisi vahvempana ja voimakkaampana.
Myös äideillä voi olla valtavia odotuksia lastensa suhteen ja hekin joutuvat joskus pettymään. Näistä molemminpuolisista pettymyksistä ja kohtaamattomuudesta voi syntyä hankalia vuorovaikutuskuvioita äidin ja lapsen välille.
Äidissä - tai lapsessa – voi myös nähdä jotain sellaista, mitä ei siellä todellisuudessa ole. Voidaan kokea, että lapsi vaikka muistuttaa isäänsä tai omaa äitiä ja sieltä kaukaisuudesta tulee ja yhdistyy mielessä joitain ei-toivottuja ominaisuuksia. Suhde voi värittyä kaunaisuudella tai katkeruudella omien muistojen tai kokemusten värittämänä.
Aikuisena tavattaessa voidaan uudelleen tipahtaa vanhoihin rooleihin eli lapsi –vanhempi –asetelmaan. Äiti tuntuu holhoavalta tai tunkeilevalta kun hän kommentoi jotain lapsensa tekemistä. Tunne saattaa olla peräisin vaikka nuoruudesta, jolloin irrottautuminen äidistä oli käynnissä ja tuntui ärsyttävältä, kun äiti puuttui asioihin.
Äidissä voi ärsyttää sellainen piirre, mikä on ärsyttävä myös itsessä. Jos on aiemmin ajatellut: “tuollainen musta ei ainakaan tule”, huomaakin keski-iässä, että juuri sellainen minusta on tullut.
Vaikka lapsi on näennäisesti itsenäistynyt ja muuttanut omilleen, hän voi olla edelleen riippuvainen äidistä ja äidin hyväksynnästä eli eriytymistä ei ole tapahtunut. Tässä ollaan usein näennäisesti samaa mieltä asioista, koska pelätään että pahoitetaan toisen mieli, jolloin suhde on itse asiassa epäaidolla pohjalla.
Kuinka omaa äitisuhdetta voi pyrkiä kehittämään ja parantamaan?
Suhdetta voi pyrkiä parantamaan samoin kuin muidenkin ihmisten kanssa, mutta samalla joutuu hyväksymään sen, että se vaatii työtä. Toista ihmistä ei voi pitää itsestään selvyytenä tai kuvitella että “kyllähän hänen pitäisi tietää mistä minä pidän tai mitä minä haluan”. Toinen ihminen on erillinen, eikä hän voi tietää tai lukea ajatuksia, vaan asioista pitää voida kommunikoida.
Ottaisiko puheeksi äidin kanssa asiat, jotka askarruttavat? Onko jotain, mitä pitäisi selvittää hänen kanssaan tai pyytää tai antaa anteeksi? Syyttely ei auta tai paranna välejä. Ennemminkin olisi hyvä pysähtyä tutkimaan ja yrittää ymmärtää ehkä itseä, mutta myös sitä toista osapuolta - tässä tapauksessa äitiä. Kuulla häntä ja hänen kertomustaan. Toisen ihmisen kohtaaminen, kuunteleminen ja uudenlaisen yhteyden hakeminen voisi parantaa suhdetta. Tunteiden ilmaiseminen, aitous ja rehellisyys vie eteen päin.
Pauliina Manninen
Kouluttajapsykoterapeutti
Kuva: Henrik Salenius
