16. lokakuuta 2026
Vanhan sanonnan mukaan ”se mikä ei tapa, vahvistaa”. Pitäisikö vanhempien siis aiheuttaa lapsilleen tieten tahtoen pettymyksiä?
Asiasta ollaan montaa mieltä. Moni vanhempi kertoo pelkäävänsä, että omat lapset saavat asiat liian helpolla. Moni pohtii, onko tasoittanut tietä liiankin paljon, kun on halunnut tehdä parhaansa vanhempana. Onko vaatinut liian vähän ja sallinut liian paljon?
Vanhempi itse voi muistaa jälkeenpäin oppineensa eniten niistä elämän tilanteista, joissa onkin joutunut tiukkoihin paikkoihin, testaamaan kykyjään ja huomannut selvinneensä. Nämä kokemukset ovat vahvistaneet uskoa omaan pärjäämiseen ja rohkaisseet eteenpäin.
On toinenkin puoli: on niitä aikuisia, jotka kertovat joutuneensa liian varhain liian isoihin ja liian pahoihin tilanteisiin selviytymään, usein liian yksin. Nämä kokemukset, joissa on lapsena joutunut tosissaan taistelemaan, ollut epäreilujen, rajoja rikkovien ja kaikki voimat vievien asioiden, kuten väkivallan, kiusaamisen, syrjinnän tai muun kohteena, ovat harvoin jälkeenpäin katsottuna myönteisiä oppimiskokemuksia. Ei näitä kukaan toivo toisille.
Tutkimukset puhuvat näiden arkisten havaintojen puolesta: lapsille näyttää olevan hyödyksi kokea ikätasoon ja käsittelykykyyn nähden sopivankokoisia haasteita. Sen sijaan voimavarat ylittävä, niin kutsuttu toksinen eli myrkyllinen stressi näyttää nimensä mukaisesti olevan myrkyllisen haitallista. Liian paljon häpeää, yksinäisyyttä tai voimattomuutta ei näytä vahvistavan vastustuskykyä, vaan kerryttävän pitkällä aikavälillä kasaantuvaa kuormaa (Shonkoff et al., 2012).
Kirjassani ”Pettymyksen psykologia” eräs luku on nimetty otsikolla ”Kuinka kasvattaa taitavia pettyjiä?”. Viittaan luvussa Daniel Golemanin ja John Gottmanin tutkimuksiin, joissa on osoitettu, että pettymyksen käsittelyn taidot kehittyvät tilanteissa, joissa käsillä on kiistatta haaste JA samaan aikaan on saatavilla turvaa, neuvoja ja toisia ihmisiä.
On osoitettu, että kun lapsi saa turvallisessa ympäristössä harjoitella tunteiden säätelyä, tulevat stressireaktiot epämiellyttävien tunteiden äärellä lievemmiksi ja tasoittuvan jatkossakin nopeammin. Näyttää siltä, että epämiellyttävien tunteiden käsittelyn harjoittelu vahvistaa aivojen ratoja niin, että pettymysten käsittely vastaisuudessakin helpottuu: etuotsalohkojen aivokuori, joka vastaa itsehillinnästä ja tunteiden muokkaamisesta, vahvistuu toistuvista, tuetuista säätelykokemuksista. Tätä pidetään keskeisenä tekijänä tunteisiin liittyvän pärjäämisen eli niin kutsutun emotionaalisen resilienssin rakentumisessa.
Samalla tavalla lapsi oppii uimaan turvallisessa vedessä, aikuisen lähellä, vähitellen rohkaistuen – ei niin, että tyrkätään lapsi jääkylmään veteen syvään päähän ja katsotaan, oppiiko lapsi uimaan. Käytännön arjessa tämä tarkoittaa esimerkiksi selkeitä rajoja, ei:n sanomista, arjen pettymysten ja tarpeen mukaan seuraamusten langettamistakin - ja samaan aikaan tunteiden sanoittamista, ymmärtämistä, paljon kuuntelemista, tukena olemista ja lapsen kanssa yhdessä asioiden miettimistä.
Eveliina Holmgren
Psykologi (PsT)
Kasvatus- ja kehityspsykologian erikoispsykologi, coach
Lähdeviitteitä
Goleman, D. (1995). Emotional intelligence: Why it can matter more than IQ. Bantam Books.
Gottman, J. M. & Silver, N. (1999). The seven principles for making marriage work. Three Rivers Press
Shonkoff J., Boyce, W., Levitt, P., Martinez, F., & McEwen, B. (2021) Leveraging the Biology of Adversity and Resilience to Transform Pediatric Practice. Pediatrics. 147(2):e20193845.
