3. huhtikuuta 2023
Pauliina Manninen
Nuoren ahdistuneisuus voi olla jokaisen ihmisen elämään luontaisesti kuuluvaa epämukavuuden tunnetta ja siitä asteittain voimistuvaa tai yhä useammin esiintyvää yleistynyttä ahdistuneisuutta, jolloin nuoren olo on sietämättömän ahdistunut koko ajan. Ahdistusta ei lasketa kuuluvaksi perustunteisiin, vaan ahdistuneisuus on tapa kuvata monien voimakkaiden perustunteiden, kuten pelon, surun ja vihan muodostamaa eriytymätöntä vyyhtiä ja epämääräistä huonoa oloa. Nuori usein kuvaakin, että on vain “paha olla”, eikä hän tiedä tarkemmin mistä se alkoi tai mistä se johtuu.
Ahdistuneisuus on tukala olotila, jonka vallitessa nuori usein vetäytyy omiin oloihinsa. Monesti voi kulua pitkäkin aika, ennen kuin vanhemmat huomaavat tai havahtuvat nuoren pahaan oloon, koska nuoruusikään kuuluu muutenkin oman tilan ottaminen ja vanhemmista irtaantuminen. Osa nuorista ei kerro vanhemmilleen pahasta olostaan, luullen ettei heitä kiinnosta tai etteivät he kestäisi kuulla. Osa nuorista kääntyy ahdistuksensa kanssa ystäviensä puoleen, osa jää yksin. Jokainen tarvitsee läheisten ihmisten tukea ja ymmärrystä silloin kun on paha olla. Vanhempien olisi hyvä olla kuulolla ja kysyä miten nuori voi ja mitä hänelle kuuluu. Nuorten omat ratkaisuyritykset ovat usein toiminnallisia. Kun ahdistuneisuutta ei kyetä ajattelemaan, sitä pyritään pakenemaan toimimalla, kuten pelaamalla tai vahingoittamalla itseä. Nuorta tulisikin kannustaa kääntymään aikuisen puoleen pahan olonsa kanssa.
Ahdistuksen taustalla on aina monia eri tunteita, joita nuoren on vaikea tunnistaa, myöntää ja joiden tunteminen tuntuu uhkaavalta ja pelottavalta. On normaalia miettiä “mitä jos kukaan ei tykkää musta?”, “mitä jos mä en saa yhtään kaveria?”, “mitä jos kaikki huomaa, että mä en osaa?” Jos tämän tyyppisiä pohdintoja ei voi käydä ystävien, vanhempien tai muun turvallisen ihmisen kanssa, nämä uhkakuvat valtaavat herkkien nuorten mielen ja kasvavat suuremmiksi kuin olisi tarpeen. Vanhempien “ei noita kannata miettiä” -kommentit ovat äärimmäisen loukkaavia. Ne ohittavat ja mitätöivät nuoren inhimillisen emotionaalisen tarpeen tulla nähdyksi, kuulluksi ja ymmärretyksi. Häpeä siitä, että tuntee ja ajattelee vanhempansa mielestä jotenkin väärällä ja ei-hyväksyttävällä tavalla jättää nuoren yksin ja ahdistuneeksi.
Vanhemmat tuntevat usein voimattomuutta ja avuttomuutta oman lapsen ahdistuneisuuden ja pahan olon äärellä. Monelle syntyy voimakas halu ratkaista tilanne nopeasti, koska nuoren ahdistuneisuus tarttuu ja vanhempi saattaa kokea syyllisyyttä siitä, ettei osaa auttaa. Kommentit, joissa huonon olon alkuperää haetaan nuoren omasta toiminnasta voivat olla yritys ahdistuksen laukaisseen tilanteen juurisyiden selvittämiseksi, mutta juuri sillä hetkellä ne pahentavat nuoren oloa aiheuttaen tälle syyllisyyttä ja häpeää. On tärkeää, että ahdistusta ei pyritä nopeasti ohittamaan, ratkaisemaan tai häivyttämään. Yritykset tukahduttaa tai kieltää tunteet usein vain voimistavat niitä. Toivoisimme nopeita ratkaisuja, mutta niitä ei ole useinkaan saatavilla. Tarvitaan kärsivällisyyttä. Ymmärryksen lisääminen vähentää ahdistusta pidemmällä aikavälillä.
Mitä vanhempi sitten voi tehdä auttaakseen? Eniten nuoret kaipaavat kuuntelijaa. Nuorelle voi viestiä olevansa hänen käytettävissään keskeyttämällä omat toimet, tarjoutumalla kuuntelemaan, asettumalla istumaan hänen viereensä ja pyytämällä häntä kertomaan lisää tunteistaan ja olostaan. Jos puhuminen ei onnistu, voidaan vain olla ja hengitellä yhdessä. Nuoren pahan olon ja ahdistuksen voi sillä hetkellä vain hyväksyä.
Jos vanhempien omia tunteita ei ole lapsena ja nuorena kohdattu empaattisella tavalla, oman lapsen tunteiden äärellä oleminen voi tuntua hyvin epämukavalta ja haastavalta. Oikeita, lempeitä ja empaattisia sanoja ei vain tule selkärangasta, kun ei ole niitä itsekään saanut koskaan kuulla. Empaattista kohtaamista voi kuitenkin opetella. Olennaista on viestiä, että Sinulla on lupa tuntea noin kuin tunnet. Tilanne tai asia joka sinulle tapahtui tuntui ikävältä ja ymmärrän sen. Et ole poikkeava, vaan kuka tahansa olisi suuttunut tai loukkaantunut tuollaisesta. Minullekin on käynyt noin ja se tuntui aivan hirveältä. Ahdistus kuuluu ihmisen elämään ja sitä voi opetella sietämään yhdessä joko vanhemman tai tarvittaessa psykoterapeutin kanssa.
Pauliina Manninen
Kouluttajapsykoterapeutti
